tiistai 17. syyskuuta 2013

Viimeinen valitusvirsi

Oon vältellyt tätä kirjottamista enemmän ja vähemmän tietoisesti. Silloin kun ois virtaa kirjottaa, ei ole aikaa, ja kun aikaa lopulta on, vie sänky ja Greyn anatomia yleensä voiton aika kuus-nolla. Ja lisäksi, niin paljon kun mä haluaisin kirjottaa eläväni jotain upeeta ja ainutlaatuista ihkupihku-unelmaa, niin ei se vaan niin ole. Ja jotenkin tuntuu paskalta kirjottaa pelkkiä negatiivisia fiiliksiä. Kun en millään haluaisi tätä 3kk muistella pahalla.

Mutta niin. Siinähän se ongelma just tulee. Kun kun. Silloin kun tulin tänne farmille, oli kaikesta ikävästä yms. huolimatta fiiliksissä myös paljon intoa ja odotusta. Ainutlaatuinen kokemus ja silleen. Ja no. Onhan tää sitä, mutta sävy vaan ei ole se ihanan innostunut wau wou jee jee mitä toivoisi tän olevan. Oon loppujen lopuksi tosi yksinäinen, päivät on pitkiä ja todella rankkoja (kuuden kisahevosen päivittäinen treenaaminen on todella kaukana mistään my little pony -unelmasta), ja kun henkilökemiat ei ihan kohtaa tän perheen kanssa, niin ei varmaan ihme, ettei ihan hirveesti huvita asiaa sen kummemmin fiilistellä.

Noi henkilökemiat on varmaan se pahin. Kun paitsi työskentelet, myös asut saman katon alla sun työnantajan kanssa, ei työpäivä lopu siihen kello 17 kun isket hevoset laitumelle. Tavallaan sitä joutuu koko ajan olemaan vähän varpaillaan. Ainakin näiden ihmisten kanssa. En tarkoita tätä pahalla, enkä haluaisi valittaa, mutta jos suoraan sanon, niin tuskin ko. ihmisten kanssa viettäisin vapaaehtoisesti aikaa ollenkaan. Niin erilaset on meidän ajatus- ja arvomaailmat. Perheen sisäinen ilmapiiri on ajoittain todella kireä, ja kaikki asiat hoidetaan tiuskimalla ja huutamalla. Ja tämähän koskee siis myös minua. Viimeisimpänä mulle huudettiin, kun näiden serkku, joka siis asuu naapurissa, tuli moikkaamaan mua tallille ja kysymään avuksi pieneen karjahommaan. Kun sitten kysyin tätä perheeltä, mulle huudettiin että jos haluan työskennellä naapurin leipiin niin ei muuta kuin sinne vaan. Tuli vähän mitävittua -fiilis. Että mun vikahan se toki on, jos joku(SERKKU) kysyy apua? Ja näitä tämmösiä pieniä juttuja sattuu aikalailla jatkuvasti.

Kyllähän mua ihan hyvin kohdellaan, palkka maksetaan ajallaan, ruoka kuuluu kuvioon ja mulla on käytössä oma huone ja oma kylppäri. Mutta se henkinen puoli sitten. En missään vaiheessa ole tuntenut itseäni oikein tervetulleeksi ja edelleen on semmonen olo, että meen vähän pitkin seiniä. Ja se yksinäisyys sitten. Poolossa yms. mua ei sen kummemmin esitellä kenellekään. Perheen kaks lasta on about mun ikäsiä, silti niitä ei tunnu kiinnostavan tutustua muhun. Ja esim. poolon jatkobileissä ne häipyy omien kavereidensa luo juttelemaan ja mä pyörittelen peukaloita keskenäni, kun en tunne ketään. En mä mitään prinsessakohtelua odota, mutta jos mulle tulis työskentelemään ihminen toiselta puolen maailmaa, niin kyllä mä ainakin haluaisin myös osaltani luoda sille mahdollisimman hyvän ja ainutlaatusen kokemuksen. No, se on vaan mun ajatus. Kaikki ei toimi niin.

Onhan täällä niitä pieniä hyviäkin hetkiä. Mutta jotenkin vaan jotain puuttuu. Olisin niin toivonut tästä jotain muuta, kuin jatkuvaa päivien laskemista ja päivästä toiseen selviytymistä. Koska siltä tää tällä hetkellä tuntuu. Okei, ainakin sen kolmen kuukauden jälkeen on helppo sanoa heipat, eikä taakse jää mitään tunnesiteitä. Mutta samalla se ainutkertainen kokemus on sitten siinä. Jos ja kun joku kysyy, että miten meni, toivoisin niin voivani hehkuttaa ihanaa ja mieletöntä ja ainutlaatuista kokemusta. Nyt joudun sen sijaan aika kauan miettimään, mitä kertoisin ilman että kuulostaisin ihan hirveeltä ruikuttajalta.

Tässä siis syy hiljaisuuteen. Kun valittaa ei viitsisi, mutta ei jaksa teeskennellä positiivistakaan. Teksti on todella sekava, uhrasin tähän toisen mun kahdesta jokailtaisesta Greyn anatomian jaksostani, kello on siis paljon ja aivot ihan solmussa. Ehkä tuolta joku pointtikin löytyy jostain.

Tästä eteenpäin ajon taas päivittää useammin, kun oon saanut tän purkauksen nyt käsiteltyä. Maalaiselämää on jäljellä 4,5 viikkoa(herranjestas aika menee nopeesti), joten hevosista on luvassa asiaa varmaan kyllästymiseen asti.

Ja niitä kuvia. Ehkä uhraan aikaa yhden jakson verran myös huomenna.

Greyn anatomia on muuten aivan uskomattoman koukuttava sarja. Oon luonut siihen varsin jäätävän addiktion. Ja täysjyväsipseihin. Ja kuivattuihin aprikooseihin. Nää kaikki kolme samaan aikaan nautittuna. Ilmankos mun "kesäkuntoon ratsastamalla kolmessa kuukaudessa" ei ihan tunnu tuottavan toivottua tulosta.

1 kommentti: